Rakkausargumentti
Pidän rakkautta niin arvokkaana asiana, etten suostu moista edes määrittelemään eksaktisti. Joku tieteilijä oli kirjoittanut sen olevan jotain tiettyä ja vielä kertonut rakkauden kolmesta elementistä, mutta hän lienee hölmö kun luulee olevansa niin viisas, että pystyy luonnontieteiden sanoilla kuvaamaan sen metafyysisen olion, jota kutsumme rakkaudeksi. Ihmisinsinööreistä ei taida olla rakkauden asiantuntijoiksi.
On aivan yhtä varmaa, ettei myöskään byrokraatti voi olla asiantuntija tässä suhteessa, koska hänen mielenkiintonsa suuntautuu minimimäärään ja ehdottomiin sääntöihin hyvinvointivaltiossa. Useimmat varmasti tietävät, ettei valtiokoneisto tuo rakkautta ihmiselle, se voi korkeintaan antaa hieman lohtua. Rakkautta kaipaavat tuskin saavat sitä järjestelmältä.
Miksi puhua rakkaudesta? Onhan selvää, että rakkaudesta puhuminen kuuluu kammareihin ja kahdenkeskisiin puhetuokioihin, eikä ole syytä puhua ns. hyväntahtoisesta rakkaudesta, koska hyväntahtoisuushan on aina hinttien ja akkojen ominaisuus, ei järkevien, moraalisten ihmisten. On uskottavampaa puhua taloustieteellisin argumentein sosiaaliturvajärjestelmän tuoman hyvinvoinnin lisääntymisestä ja kansalaisten positiivisten emootioiden vaikutuksesta yleiseen taloustilaan ja jotain muuta yhtä vajaata. Eihän sosiaaliturvajärjestelmän tuoma hyvinvointi kiinnosta oikeasti taloustieteilijöitä, lähinnähän puhujat ovat taloustieteiden osalta ulkopuolisia ja tällöin lähinnä nostatetaan omaa auktoriteettia kun osataan muutamia kivoja tieteellisen kuuloisia sanoja – ja mikäs se uskottavampaa onkaan kuin yhdistää talous ja toiminta.
Rakkaus on vaikea asia, ahdistava jopa, mutta kun oikein pyristelee, voi mustaakin mustemman sydämen omaava sosiaalijohtaja tai julkisen sektorin osastopäällikkö löytää sisimmästään hieman hengellisyyttä. Ei, en vaadi edes keskittymään siihen kirottuun lihalliseen rakkauteen, koska se aiheuttaa liiallista ahdistusta, vaan sellaiseen pienempään, joskin ehkä syvällisempään rakkauteen. Kristityt taitavat sanoa sitä lähimmäisenrakkaudeksi. Se, josta jouluna puhutaan kun missään muualla ei ole ketään kuin kodeissa. Rakkaudesta, joka kohdistuu lähimmäisiin eli ihmisiin, joita voi kutsua läheisiksi itselleen.
Tavanomaisessa sanankäytössä huudellaan, että Suomesta on tullut yksilöä korostava ja yhteisöllisyys on kadonnut meistä. Tästä yksilöä korostavasta ilmapiiristä on tehty syntipukki kaikelle sille kylmyydelle joka vaivaa yhteiskuntaa. Tällaisia argumentteja hokevat voivat toki olla hyväntahtoisia, ja onhan selvää, että yhteisöllisyys voisi tuoda hieman lämpöä yksilölle, mutta ajattelu on tavattoman yksioikoista. Ansiokkaan järjestelmällisesti unohdetaan, että on yleinen tahtotila delegoida välittäminen järjestelmälle, jolloin luonnollisesti käy niin, että rakkauden puhtaimpien muotojen yleisyys vähenee yksilöissä kun luodaan harhaa inhimillisestä järjestelmästä. Vastakkain eivät ole vain yksilö ja yhteisö vaan myös yksilö ja järjestelmä.
Mutta rakkaus vaatii sen toisen ihmisen, eikä pelkkä yhteisö rakkauden kohteeksi ole riittävä. Yksilöllisyys ei ole rakkauden este, vaan ehdoton edellytys, koska rakkaus vaatii aina tietyn kohteen, ne toiset yksilöt ja mitä enemmän ne toiset ihmiset näyttäytyvät yksilölle ainutlaatuisina, sitä paremmin ymmärrys rakkauden estetiikasta valkenee ihmiselle. Yhteisö on kylmä jos tätä kahdenvälistä rakkautta ei ole yleisesti. Yleinen rakkauden tuntemus tuntemattomiin ihmisiin on aina hyvin paljon kauempana puhtaasta muodosta, joten ei ole mitenkään yllättävää, että humanismi on lähinnä turhanpäiväistä puhetta eikä sen merkityksen hokeminen yleisesti voi saavuttaa juuri mitään rakkauden saralla. Oikeastaan kaikki ne ihmiset, jotka tuntevat suurta rakkautta johonkin muuhun kuin ihmisyksilöihin, ovat outoja tapauksia. Minä katson aina hieman kieroon kun joku tunnustautuu totuudenrakastajaksi, jumalanrakastajaksi tai suureksi isänmaanystäväksi, koska he eivät tunnu tajuavan jotain hyvin olennaista. Näitä ihmisyksilöitä voi aivan hyvällä syyllä sanoa ihmehiippareiksi. Jopa ihmisrakkaat, siis ne, jotka tuntevat jotain yleistä rakkautta yleisesti myös tuntemattomiin, ovat mielestäni hieman omituisia, hieman päästään vialla.
Rakkaus argumenttina hyvinvointijärjestelmää vastaan ei ole kuitenkaan mikään yleispätevä, mutta rakkauden merkityksen tiedostaminen on ehdoton edellytys jos tahdotaan tehdä rakkautta kunnioittavia muutoksia järjestelmään. Eihän järjestelmää tule purkaa tavalla, että ne, jotka eivät saa osakseen rakkautta lähimmäisiltään, tulisi tyytyä vielä pienempään lohtuun yhteiskunnalta, vaan järjestelmää ”virtaviivaistettaessa” tulisi tiedostaa ne, jotka todennäköisesti eivät ole näin onnettomassa osassa ja näille yhteiskunta voisi olla jopa tarjoamatta hyvinvointia. Olisi myös syytä tunnustaa, että yksilö on vahvempi kuin oletetaan ja suurin osa kestäisi huomattavan suuremman taakan kannettavakseen jos se suotaisiin – irvokkaimpana taakan vähentämisenä on kaikkien sananvapauden rajoittaminen niiden ehdoilla, jotka eivät pysty kantamaan minkäänlaista taakkaa, jolloin heikkojen oletettu mielipaha tekee sanoista ja ilmaisuista laittomia.
Jos se ei olisikaan yhteiskunnan asia rakastaa lapsia, vaan ne omat vanhemmat olisivat velvoitettuja huolehtimaan lapsistaan. Onhan nykyään lapsille enemmän aikaa kuin koskaan, ja lapset ovat viihtyvät vapaa-ajallaan enemmän kotona kuin ennen ja onhan taaperoillakin jo kännykät, joten myös heidän valvominen on helpompaa kuin ennen. Lapsiargumentin yleispätevyys tulisi kyseenalaistaa, eli se, että yhteiskunnan on tehtävä kaikkensa lasten suojelemiseksi, koska tällöin myös lisätään oletusta, että lapset ovat ensisijaisesti yhteiskunnan vastuulla ja vanhemmat ovat vain välikappaleina. Eikös vieläpä ole niin, että on turhan paljon puhetta siitä, että järjestelmän tulee suojella lapsia omilta vanhemmiltaan?
Vastaavasti voitaisiin myös tunnustaa, että useimmat välittävät vanhemmistaan niin, ettei yhteiskunnan tarvitse tarjota jokaiselle ikääntyneelle omaa hoitajaa tai laitospaikkaa. Poliitikot voisivat aivan oikeasti jopa paheksua niitä, jotka jättävät vanhempansa yhteiskunnan hoidettavaksi vaikkei heillä olisi mitään suurta henkistä, taloudellista tai fyysistä estettä hoitaa omia vanhempiaan. Onko oikeasti perusteltua keskittyä lässyttämiseen siitä, että yhteiskunnan on turvattava sitä ja tätä? Vielä kun viranomaiset ja sosiaalipoliitikot myöntäisivät, ettei se hoitaja, vaikka onkin kohtuullisen koulutuksen käynyt, välitä samalla tavalla hoidettavasta kuin omasta vanhemmastaan – laitoshoidokki niin hoitajalle kuin byrokraatille on ennemmin ”asiakas” tai ”potilas” kuin ”rakkautta ansaitseva ainutlaatuinen ja läheinen yksilö”. Eikö ole ilmiselvää, että vain se joka aidosti tuntee toisen voi häntä aidosti myös rakastaa.
Mutta kun se on niin, ettei rakkausargumentti ole pätevä, koska vain hyvinvoinnilla on väliä hyvinvointiyhteiskunnassa. Jotta rakkausargumentti olisi edes jokseenkin pätevä, olisi oikeastaan koko hyvinvointijärjestelmä kyseenalaistettava, joten voihan rakkaudesta lässyttää, muttei mikään kuitenkaan muutu, koska ihmiset ja valtaapitävät haluavat toimia kuin ennenkin. Vaikeutena on myös todellisen verrokin puuttuminen, ei voida sanoa mistään muusta valtiosta, että heidän mallinsa olisi niin hyvä, että se pitäisi ottaa käyttöön sellaisenaan ja täysin erilaisen järjestelmän jonkin osan tuominen sovittaminen omaan on vähintäänkin ”haastavaa”. Rakkausargumentin käyttäminen vaatisi ymmärryksen lisäksi uskallusta, koska edelleen, rakkaudesta ei pidä puhua, on vain sitä hyvinvointia ja siitä puhuvat vain hintit ja akat.
